Tänään olisi se päivä. Eilenkin oli jo hyvä, mutta tänään pilviä oli taivaalla juuri oikea määrä ja linnut lauloivat parempaa säveltä. Jopa lokkien kirkuna, joka vielä eilen aiheutti riitasoinnuillaan puistatuksia, oli tänään, jos ei ihan sinfoniaorkesterin jäsen, niin ainakin omalla tavallaan hienosti radion mukana soittava harrastelija. Michel naurahti kuivasti fantasioilleen ja siirtyi tutkimaan jälleen reppunsa sisältöä. Eväsleivät, juomapullo, kiikarit, mandola pussissaan ja pieni puinen rasia, Hänelle. Michel heitti repun selkään ja lähti kävelemään alas kivettyä polkua kohti satamaa. Satama oli varhaisesta ajankohdasta huolimatta jo elossa. Suolaisen ilman parkkiinnuttamat merimiehet lastasivat laivojaan ja merivesi vaahtosi laitureiden alla. Michel pujotteli merimiesten ohitse vakiopaikalleen suuren kivimuurin viereen, paikkaan josta näki täydellisesti jokaisen saapuvan ja lähtevän laivan. Yksi niistä toisi tänään Hänet takaisin, Michel oli varma siitä. Michel istahti ja kaivoi esiin mandolansa. Ensimmäisen kappaleen oli tärkeää olla iloinen, aamuisin tarvittiin ylimääräistä energiaa. Sävelet soljuivat kuulaassa aamussa, ja toden totta, viimeisten nuottien vielä leijuessa ilmassa, lipui ensimmäinen saapuva laiva esiin läntisen niemen takaa. Michel nousi seisomaan ja kaivoi kiikarit esille. Laiva seilasi punavihreän lipun alla, varmasti hyvä merkki. Yleensä laivoilta kesti puolisen tuntia päästä niemeltä laituriin asti, Michel ei malttanut olla odottamatta seisten. Jokin ei kuitenkaan ollut kohdallaan, Hänen hahmoaan ei näkynyt laivan kannella. Laiva saapui satamaan, ja muutama kymmenen matkustajaa purkautui ulos. Michel kiikaroi laituria, kunnes oli täysin varma, ettei Hän ollut heidän joukossaan. Ei syytä paniikkiin, ensimmäinen laiva olisi ollut liian epätodennäköistä. Hän tulisi tänään, Michel vakuutti itselleen. Michel soitti toisen kappaleen, hieman hitaamman, mutta vielä iloisen. Toinen laiva lipui esiin niemen takaa, ja Michel nosti kiikarit silmilleen. Tämänkään laivan saapuvien matkustajien joukossa ei Häntä kuitenkaan ollut. Hieman pettyneenä, mutta edelleen toiveikkaana Michel asettui aloilleen syömään eväsleipiään. Iltapäivällä laivoja tuli kolme lisää. Michel soitti jokaiselle uuden laulun, mutta Häntä ei kuulunut. Illan hämärtyessä Michel pakkasi reppunsa ja palasi mäen päälle pieneen mökkiinsä. Hän nosti mandolan telineeseensä ja otti repusta pienen puisen rasian. Hän avasi sen, ja katsoi hetken kultaista kaulakorua ja sen päässä kimaltelevaa sydämenmuotoista riipusta. Seitsemän pitkää vuotta hän oli odottanut riipuksen vastaanottajaa satamassa. Michel asetti riipuksen rasiaan ja rasian lipaston päälle ja meni nukkumaan. Huomenna olisi varmasti se päivä.