Mara  avasi  perunakellarin  oven  ja  kuulin  pienen  rotan  juoksevan    äkkiä
takaisin piiloonsa. Astuin sisään ja istuin alas puisen laatikon  päälle.   Mara
asettui eteeni.

"Kerro nyt oikeasti,  mikä  sua  oikein  risoo?"  Mara  siirtyi  tapansa  mukaan
suoraan asiaan.  Minä  omaan  tapaani  käytin  hetken  miettien  sanavalintaani.
Tiesin kyllä mikä minua risoi, mutta en ollut  varma  uskaltaisinko  sanoa  sitä
suoraan. Siinä ongelman ydin olikin. Parisuhde, jossa  ei  voi  puhua,   ei  ole
hyvällä pohjalla.

Mara tunsi minut sen verran  hyvin,   että  ei  hoputtanut  vaan  odotti,   että
saisin suuni auki. Tai ehkä hän  vain  huomasi,   että  tällä  kertaa  oli  tosi
kyseessä. Minä ajattelin meitä kahta  ja  sitä  miltä  Maran  kosketus  iltaisin
tuntui. Ja myös kaikkia niitä kertoja, kun olin ollut hiljaa  ja  antanut  Maran
päättää kaikesta. Helvetti, eihän minun pitänyt olla se neiti  tässä  suhteessa.

Maralla oli outoja  sääntöjä.   Esimerkiksi  R-sanaa  ei  saanut  käyttää  Maran
kuullen,   se  kuulemma  johti  vain  suhteen  jämähtämiseen  paikalleen.    Nyt
kuitenkin tiesin, että minun olisi pakko sanoa edes jotain tai  meidän  juttumme
olisi ohi. Vanhan pop-kappaleen (Cher?)  viesti  vilahti  mielessäni  ja  tiesin
vihdoin mitä tehdä.

Nousin ylös, katsoin Maraa silmiin, suutelin häntä suulle ja  sain  vastaukseni.

 "Hyvästi." 

Käännyin  ja  astuin  ulos  kellarista  auringonvaloon  ja    takaisin    muiden
juhlavieraiden seuraan.