1. Ulkona sateli hiljakseen lunta. Maisemaikkuna antoi alas järvelle päin, siitä oli hyvä katsella ulos pimenevään iltaan. Ei siellä mitään liikkunut, mutta hiljakseen tippuva lumi rauhoitti mieltä jotenkin. Istuin itse vasemmanpuoleisessa nojatuolissa, vaimoni Katriina istui toisella puolella ja virkkasi. Juotiin teetä ja oltiin hiljaa, ei siinä kummallakaan ollut mitään ihmeempää sanottavaa. Radio soitti taustalla hiljaa loppumatonta joululaulusikermää. Niin, kalenterin mukaan oli siis jouluaatto. Meillä sitä ei oikein enää huomannut näinä päivinä, ei meistä kumpikaan jaksanut hössöttää, kun lapset olivat jo lentäneet pesästä. Missä lie viettivät joulujaan nytkin. Kortit sentään saatiin molemmilta edellisellä viikolla. Katriina oli laittanut ne piirongin päälle. Nousin tuolista ja katsoin ikkunan läpi lämpömittaria. Nollaa näytti. "Jokohan huomenna alkaa taas pakastaa?" kysyin Katriinalta. "Eiköhän, radiossa ainakin sanottiin niin" Katriina vastasi. "Otatko teetä, jos minä keitän?" "Voinhan minä ottaa." 2. Seisoin keittiössä odottamassa vedenkeittimen tekevän työnsä, kun yhtäkkiä ovelta kuului koputus. Kuka ihme siellä oikein voi olla, jouluaattoiltana? "Et kai sinä ole joulupukkia tilannut?" huusi Katriina olohuoneen puolelta. "En ole. Jos se on Martti, lainaamassa sokeria tai jotain" arvuuttelin vastaukseksi. Martti oli meidän lähin naapurimme, vanhapoika parin kilometrin päästä. Se kävi meillä silloin tällöin kahvilla, mutta jouluksi se oli yleensä mennyt siskonsa perheen luokse kirkonkylälle. "Eikös Martin pitänyt olla kirkonkylällä, Sinikan perheen luona?" "Kohtahan se selviää" totesin kävellessäni eteiseen. Ulko-oven lasi oli huurussa, mutta pystyi siitä selvästi erottamaan, että oven takana oli joku pitkä mies. Olisiko se sittenkin Martti? Vedin oven auki enkä ollut uskoa silmiäni. 3. Oven takana ei ollut naapurin Martti, ei joulupukki eikä edes Arvi Lind. Siellä oli, ihmeiden ihme, meidän oma poikamme Perttu, pieni lapsi sylissään. Kovasti näytti poika ainakin valvoneen viime aikoina, sillä oli isot pussit silmien alla. Minä menin siinä aivan sanattomaksi, joten Perttu totesi vain: "Hyvää joulua." "Kuka siellä on?" huusi Katriina olohuoneesta. "Menehän itse näyttäytymään" kehotin Pertulle. Tiesin, että se kyllä kertoo lapsesta omalla ajallaan. "Ei muori kumminkaan usko, jos minä sanon. " Käveltiin tuvan puolelle, Perttu edellä ja minä perässä. Katriina hämmästyi niin kovin, että pudotti virkkuukoukkunsakin lattialle. Se vähän aikaa tuntui miettivän, että minkä niistä kaikista kysymyksistä kysyisi ensin. Lopulta se sanoi vain: "Kenen lapsi tuo on?" Perttu mietti myös hetken ja tuntui aivan kuin nousevan lievästä kumarasta seisomaan selkä suorana ennen kuin vastasi äänellä, josta välittyi tietynlainen ylpeys. "Tämä tässä on minun tyttäreni Salla. Te olette isovanhempia. Hyvää joulua. " 4. Katriina laittoi minut samantien etsimään ullakolta vanhaa kehtoa ja keinuheppaa Sallalle ja sen jälkeen saunaa lämmittämään. Itse se alkoi aivan uudella innolla puuhata kunnon joulupäivällistä vielä meille. Perttu oli kovin hiljainen siinä odotellessa, se keskittyi katselemaan sylissään nukkuvaa pientä tyttöä. Ei se malttanut laskea sitä kehtoon, ennen kuin oli aika mennä saunaan. Saunassa vasta kahden kesken Perttu sitten rupesi kertomaan koko tarinaa minulle: "Mä tapasin Jennan pari vuotta sitten yksissä koulun bileissä. Me tanssittiin siellä ja alettiin sitten seurustella. Sitä kesti joku pari kuukautta, ja tottakai me oltiin sängyssäkin monta kertaa. Jotenkin siinä vain tuli kai molemmille sit semmonen tunne kuitenki, että ei tää juttu toimi, ja ihan ystävinä erottiin. Pari kuukautta meni niin etten kuullu Jennasta mitään, mutta sitten ihan yhtäkkiä se tuli mun kämpille yhtenä iltana, ja siitä näki suoraan päällepäin, että raskaanahan se oli. Me juteltiin sit koko ilta. Jenna kertoi, että lapsi on minun, mutta me sit lopulta päädyttiin siihen, että ei me voida ruveta kasvattamaan lasta, että se ois parempi antaa adoptoitavaks. Aborttiin Jenna ei suostunut. Nyt sitten viime viikolla mä sain kuulla, että Jenna on jäänyt auton alle ja kuollut. Siltä jäi pieni Salla, jota se ei ollutkaan raaskinut antaa adoptoitavaks, vaan päättäny kasvattaa itse, kertomatta mulle. Jennan vanhemmat on jo molemmat vanhainkodissa, eikä nekään jaksa enää pientä lasta hoitaa, joten sossun tädit toi sen mulle." 5. Ulkona sateli hiljakseen lunta. Maisemaikkuna antoi järvelle päin, vaikka ei siitä enää paljoa nähnyt, oli jo pimeä. Minä istuin itse vasemmanpuoleisessa nojatuolissa, vaimoni Katriina istui toisella puolella, ja meidän välissämme vanhassa kehdossa nukkui lapsenlapsemme Salla. Perttu nukkui olohuoneen sohvalle tehdyssä varapedissä. Katriinan sanoin, Salla oli varsinainen joulun ihme, juuri sellainen, joka teki tästä joulusta ikimuistoisen, aivan kuin lapsena joulut olivat.